Muutos -tarina Polkujenkulkijasta
Viisi vuotta sitten valokuvausharrastukseni oli herännyt uudella tavalla henkiin luontokuvauksen kautta, kun terveyshaasteet asettivat juoksuharrastukselleni stopin. Yhtäkkiä minulla oli aikaa pysähdellä ja yhä useammin kamera oli kävely- tai pyörälenkeillä mukana metsässä. Olin kokenut samana vuonna aiemmin, kuinka työelämä paukutteli jaksamisen rajoja ja kuvatessani tajusin, miten luonnon kauneus oli aivan yhtä totta kuin omassa sisimmässä vellova epämääräinen ahdistus. Halusin valita ja vahvistaa todemmaksi itsessäni, mitä luonnossa kulkiessani ja kuvatessani koin.
Omaksi ilokseni perustin anonyymin luontoaiheisen Instagram-tilin Polkujenkulkija. Osin siksi, että halusin jakaa luonnon kauneutta ja siksi, että koin vähän rasittavani lähipiiriäni jatkuvilla luontokuvapostauksillani. Viime vuosina kasvaneen retkeilybuumin ja siihen päälle korona-ajan jälkeen tuolloinen ajatukseni luontokuvien häiritsevyydestä kuulostaa hassulta, sillä enemmän kuin joka toinen Instagram-postaus usean suomalaisen somessa on nykyään luonnosta otettu kuva ja teksti, myös lähipiirini.
Suuri osa suomalaisista on löytänyt uudenlaisen ja syvemmän suhteen luontoon. Ihmiset ovat palanneet omaan luontoonsa.
Luontokuvien jakaminen Instagramissa on ollut minulle kuvapäiväkirjan pitoa. Johtoajatus Polkujenkulkijaa perustaessani oli halu kuvien kautta avata ihmisiä näkemään luonnon ihmeellisyyttä ja voimaa. Sain alusta saakka paljon palautetta, että kuvillani inspiroin muitakin ulos ja kulkemaan luontoon. Useat ihmiset kertoivat näkevänsä lähiluonnon uusin silmin. Palaute lämmitti ja kannusti jakamaan postauksia. Tili, jonka kuvittelin etukäteen pieneksi ja yksityisemmäksi, kasvoi nopeasti. Se hämmensi. Olla julkisesti esillä, vaikka anonyymina.
Mietin, haluanko ylläpitää tiliä, joka antaa yksipuolisen kuvan elämästäni ja on juuri sitä, miksi olin lopettanut henkilökohtaisten sometilien aktiivikäytön aiemmin vuosia sitten. Luonnossa liikkuminen ja valokuvaus tuntuivat (ja edelleen tuntuvat) mitä parhaimmalta tavalta ladata akkuja ja nauttia elämästä, mutta elämään mahtuu paljon kaikkea muutakin. Tämän ristiriidan kanssa opin elämään jotenkin ajatellen, etten ainakaan tietoisesti halua antaa siloiteltua kuvaa elämästäni.
Minulle somekulttuuri, siihen kasvaminen ja sen opettelu, että voin olla somessa esillä, ovat vaatineet opettelua. Vaikka normaalissa elämässäni (lue: somen ulkopuolella) en mieti, mitä kukakin minusta ajattelee, olen Instagramissa aiemmin tietoisesti yrittänyt tehdä postauksia niin, että ne olisivat mahdollisimman neutraaleja, ettei ketään ainakaan ärsyttäisi.
Polkujenkulkija logona.
Halusin siis Instagramissa toisaalta tuoda luonnon voimaa ja kauneutta muille, mutta yhtä paljon halusin pysyä piilossa aiheuttamatta ärsytystä. Perustin anonyymin tilin, jotteivat kaverit ärsyynny luontopäivityksistä. Polkujenkulkijana taas pohdin, näkyykö elämäni Instagramissa liian kiiltokuvalta, liian seesteiseltä.
Tässä hetkessä aiempi ajatusmaailmani jo huvittaa, mutta vasta reilu vuosi sitten aloin pohtia, miksen voisi olla Instagramissa omalla nimelläni. Opiskelin vielä tuolloin valokuvaajaksi ja tein jonkin verran valokuvaustöitä. Alkoi tuntua, että Polkujenkulkijan aika semmoisenaan on ohi. Muutin tilin nimen omaksi. Mitä siitä, jos joku joka ei ehkä edes seuraa minua, ei pidä tilistäni, tyylistäni tai persoonastani? Ja yllätys, mitään ihmeellistä tai kamalaa ei tapahtunut tilin nimen vaihdoksen jälkeen!
Kuitenkin jotain, en tiennyt vielä mitä, alkoi tapahtua. Olin juuri täyttänyt 40 vuotta ja vuosikymmenen vaihde pyöritteli identiteettiäni. Olen kirjoittanut aikaisemmin blogikirjoituksen polustani henkilökuvaajaksi. Monenmoisen prosessoinnin myötä olen viimein oivaltanut, etten ole somessa miellyttämässä ihmisiä, joita minun ei tarvitsekaan. Enhän ajattele muiden ihmisten reaktioita muussakaan elämässä epäterveellä tavalla. Saan olla oma, aito itseni, saan kuulua ja näkyä, olla omassa voimassani. Saan luoda omanlaista valokuvaamista, tarjota oman voiman löytämisen polkua valokuvauksen kautta muillekin. Minun ei tarvitse piilottaa itseäni. Kenenkään ei tarvitse.
Tämän oivaltaminen on tuonut elämään runsautta, valoa ja tilaa. Ennen kaikkea se on tuonut valokuvaajana itsehyväksyntää ja -tuntemusta lisää. Voin olla minä myös valokuvaajana, muiden elämän vahvojen roolien lisäksi. Kaiken tämän myötä idea Voima Sinussa -henkilökuvauskonseptista alkoi syntyä ja elää omaa elämäänsä.
Lopuksi vielä paljastan, että edelleenkin koen somekulttuurin kanssa ristiriitaa. Koen olevani melko positiivinen ihminen, mutta vieläkin varon tuomasta positiivisuutta paljoa esille somessa. Ettei kukaan ärsyynny. Jotain ehkä myös kertoo, että vastoinkäymisistä kertova postaukseni kerää kommentteja ja tykkäyksiä monin verroin enemmän kuin positiivinen uutinen. Mitä mieltä sinä olet? Onko toisen onni myös sinun vai sinulta pois? Kommentoi alle!